Tämä lopputunnelmien kirjoittaminen melkein unohtui, vaikka paljon olen sitä miettinyt. Ei musta nähtävästi ole säännöllisesti kirjoittamaan. Tässä nyt kuvapainoitteinen juttu siitä, mitä mulle Islannista jäi mieleen. Taustamusiikiksi tämän lukemiseen sopii hyvin Flow festareillekin tuleva Of Monsters and Menin Mountain sound.

Kotiinlähdön lähestyessä ei mun tehnyt mieli yhtään palata vielä Suomeen. Syksy oli kuitenkin vähän kuin neljän kuukauden loma: vaikka opiskelua oli, ei se ollut kovin rankkaa, arjessa odotti kuitenkin koulun lisäksi työt ja kaikki muu. En kokenut olleeni mitenkään euforisessa tilassa Islannista tai vaihdosta ylipäätään, mutta arkeen palaaminen ei myöskään kutsunut. Toisaalta en olisi myöskään vielä halunnut luopua kauniista maisemista. Viimeisellä automatkalla Akureyrista Reykjavikiin oli vielä aivan älyttömän kaunis sää, aurinko paistoi hetken ja silloin oli kyllä luopumisen tuska.

Akureyrin hiljaisuus teki ihan hyvää. En tiedä olisiko se ollut kivaa jos sitä olisi kestänyt vuoden, tai jos välillä ei olisi lähtenyt Reykjavikiin, mutta tuollaisena lyhyenä pätkänä se oli just hyvä mulle nyt.

Sen verran epäsosiaalinen olin, että mulle tulee ehkä kokonaisuudessaan enemmän ikävä Islantia kuin  vaihtoporukkaa. Kämppikset ja koti oli tosi kivoja, ja niitä jäin toki kaipaamaan, mutta.Taisin tutustua enemmän suomalaisiin kuin muihin, mutta ei sekään huono ole.

Paluu tapahtui vähän huomaamatta, kun työt veivät aluksi mennessään. Huomaamattaan sen jälkeen on liukunut taas takaisin arkeen, aika lipuu ohi nopeasti. Lähtiessä ei tullut kulttuurishokkia, ja vähän yllättäen paluukin sujui lopulta aika kivuttomasti. Tai sitten siitä on jo niin paljon aikaa että olen jo unohtanut.

Välillä huomaan itsessäni pientä Islanti-haikeutta. Joku kysyi palattuani että jäikö mun sydän Islantiin. Onneksi ei ihan niin, mielummin ehkä niin päin että Islanti jäi vähän muhun. Ja vaikka en sitä ennen paluuta tajunnut niin kai sitä muuttuikin varmaan vähän matkan varrella.

Tässä muutama ajatus mitä mä jään sieltä kaipaamaan, ei mitenkään järjestyksessä.

Tarinat. Kuvan patsas Reykjavikissa Hallgrímgskirkjan edessä oleva Leifur Eiríksson, se tyyppi joka on ensimmäisenä eurooppalaisena löytänyt Amerikan, ainakin noin periaatteessa. On aika mielenkiintoista, miten tuhat vuotta vanhat tarinat siitä, mitä ekat islantilaiset on tuolla puuhailleet, elää edelleen. Vaikka Islanti ei ehkä ole ihan niin satujen (ja menninkäisten) maa kuin turistiesitteissä sanotaan, niin se on varmaan ihan totta että maassa osataan tuo tarinointi.

Tämä on näyteikkuna Reykjavikista jossa on Jólakötturinn, josta jo aiemmin kirjoitin. 

Te & Kaffi. Paikallisessa kahvilaketjussa oli kaksi mahtavaa asiaa, ne usein sijaitsivat kirjakaupoissa ja siinä teekupin kaverina sai vapaasti lukea aikakauslehtiä, huippua! Tähän tosin meni hetki ennen kuin ymmärsin sen. Hyllyn reunassa oli lappu vain islanniksi, ja en tietenkään voinut kysyä keneltäkään mitä siinä luki. Piti odottaa niin kauan, että oppi riittävästi islantia ymmärtääkseen lapun kertovan että lehtiä saa lukea vain kolmea kerrallaan. Joulukahvin kermavaahdon päälle ripoteltiin turkinpippurirouhetta. Akureyrissa kahvila oli myöskin ainoa paikka, josta sai irtoteetä. Monta hyvää samassa paikassa siis.

Uiminen. Uiminen on ehkä harhaanjohtava termi, kuumassa vedessä lilluminen on ehkä lähempänä totuutta. Jokaisessa kyläpahasessakin on uimahalli, tai oikeasti sana on varmaan maauimala, kun ovat ulkoilmassa. Isomman altaan lisäksi on sellaisia pieniä altaita, jossa voi istua vaikka kuumassa vedessä ja nauttia raikkaasta ulkoilmasta. Tällaiselle urheilua vierastavalle kehnolle uimarille tuo oli oikein hyvä uimisen muoto. 

Kuvassa näkyvässä luolassa Mývatnilla kävin uimassa useampaan otteeseen ja olihan se ihmeellistä lillua yli 40 asteisessa vedessä. 

Retket. Niitä tein turistina paljon. Voi, millaisiin paikkoihin sitä ihminen voikaan tehdä retkiä!

Kuten vaikka retkiä erilaisiin uimapaikkoihin niin, että yhden päivän aikana käy uimassa kolmessa eri paikassa. 

Retkiä läheiselle vuorelle, missä on tällaiset maisemat.

Tai retkiä lähelle kotia, mistä löytyy sattumalta pieni vesiputous.

Ja että retkille voi ottaa evääksi kókómjölkiä. Ja kókómjölkiä noin yleensäkin tuli ikävä, musta oli mahtavaa kun aikuiselle oli kerrankin täysin sosiaalisesti hyväksyttävää juoda kylmää kaakaota tetrasta missä vain.

Nyt vähän lisää musiikkia, Ásgeir Traustin Leyndarmál.

Retkillä voi nähdä monia vesiputouksia. Tässä talvinen Goðafoss.

Skógafoss. Sen taakse on tarinan mukaan haudattu aarre. Siitä en tiedä, mutta kun katseen nosti tuli sateenkaaresta ympyrä.

Kuva: Annika Ylitalo

Marraskuinen Gullfoss.

Retkillä saattoi käydä myös ratsastamassa. Kävin itse vain kerran ratsastamassa, mutta voin ehkä ymmärtää miksi ihmiset haluaa tehdä sitä juuri tuollaisissa maisemissa. Hevosia on aivan mahdottomasti, tuntuu että niitä oli vähän kaikkialla. Olivat ihan symppiksiä, seurallisia ja pörröisiä, oikein hyviä maiseman koristeita. 

Ja valasretkillä saattoi nähdä valaita! Se oli aika mahtavaa. Aika käsittämättömän hieno miekkavalasvideo Islannista on muuten täällä. Tuolta meidän retkeltä taas on video täällä. Muutenkin noita tunnelmakuvia löytyy; Iceland sketches 1, 2, 3, Mývatn, lumimyrsky ja koskenlasku.

Retkiltä kotiin palatessa saattoi nähdä revontulia.  

Kuva: Ari Hólm Ketilsson

Jäätikkö. Musta hienointa kaikista maisemista oli varmaan toi, kun jäätikön kielekkeet laskeutui alas vuorilta. Itse jäätiköllä ja tuolla laguunissa oli surumielistä, jää suli hurjaa vauhtia. Jäätikkölaguuni oli aivan epätodellinen, pelkkää sinistä jäätä ja usvaa.

Islannin kieli. Tykästyin siihen. En voi sanoa, että oisin oppinut sitä puhumaan, mutta välillä ymmärsin  jotain ja tosi yksinkertaisia tekstejä pystyn lukemaan. Kuuntelin paljon islantilaista ja islanninkielistä musiikkia, ja sillä jäi ehkä pysyvämpi paikka mun kotona.

Reykjavík. Muutaman visiitin aikana kaupunki tuli vähän tutuksi, sen verran pieni kun on. Se on varsin sympaattinen kaupunki, sopivan kokoinen ja keskusta on nätti. Ihmeellisesti kaupunki on kyllä suunniteltu niin, että monet palvelut on keskustan ulkopuolella, mutta ainakaan lyhytaikaisessa oleilussa se ei paljoa päässyt haittaamaan.

Kuva on konserttitalo Harpan ikkunasta kauniin tuulisena päivänä.

Nyt toisenlaista taustamusiikkia, Ólafur Arnaldsin Hægt, kemur ljósið. 

Musta hämmentävintä ja hienointa sitten lopulta oli tyhjyys. Se, miten voi olla niin paljon paikkoja, missä ei oikeastaan ole mitään, ja että ne on kaikki vähän erilaisia. Kaikkialta näki kauas.

Tien 87 (Husavíkista Mývatnille) varrelta

Hostell Hvollin pihalla, Kirkjubæjarklausturista noin 25 km itään
Vuoret Akureyrin takana
Automatkalla viimeistä kertaa Reykjavikiin

Akureyrin pohjoispuolen vuoria

Tie Kraflalle
Selän takana Sólheimajökul

Skaftáreldhraun

Jossain Mývatnin liepeillä

Se oli musta aika hienoa.

Viimeiset viikot hurahtivat ohi aika vauhdilla, nyt kuin huomaamatta olen jo junassa Savonlinnaan joulunviettoon. Yritän palata vielä viimeisiin tunnelmiin myöhemmin, nyt vähän joulua väliin. Kuvassa on kirjakaupan seinään Reykjavikissa heijastettu liikkuva Jólakötturinn. Tämä jouluinen kissa vie mennessään lapset, jotka eivät ole saaneet ollenkaan uusia vaatteita jouluksi. Tarina tässä takana on ilmeisesti se, että ennen työt tehtiin valmiiksi ennen joulua ja laiskat eivät saaneet palkkioksi vaatteita, eli kissa vei siis laiskat työläiset. Joulukissa syö kai itsekin lapsia, mutta sen tarkoituksena on viedä lapset Grýlalle, jólasveinarien äidille, joka sitten syö lapset. Näistä valloittavista hahmoista löytyy aika hyvin tarinaa englanniksi ainakin täältä ja täältä.

Jouluntoivotuksena liitän tähän Jóhannes ur Kötlumin (kääntänyt Vignir Jónsson) runon Jólin koma eli joulu tulee. Turvallista joulua kaikille, toivottavasti kissa ei vie. 

You all know the Yule Cat 

And that Cat was huge indeed. 

People didn't know where he came from 

Or where he went.

He opened his glaring eyes wide, 

The two of them glowing bright. 

It took a really brave man 

To look straight into them.

His whiskers, sharp as bristles, 

His back arched up high. 

And the claws of his hairy paws 

Were a terrible sight.

He gave a wave of his strong tail, 

He jumped and he clawed and he hissed. 

Sometimes up in the valley, 

Sometimes down by the shore.

He roamed at large, hungry and evil 

In the freezing Yule snow. 

In every home 

People shuddered at his name.

If one heard a pitiful "meow" 

Something evil would happen soon. 

Everybody knew he hunted men 

But didn't care for mice.

He picked on the very poor 

That no new garments got 

For Yule - who toiled 

And lived in dire need.

From them he took in one fell swoop 

Their whole Yule dinner 

Always eating it himself 

If he possibly could.

Hence it was that the women 

At their spinning wheels sat 

Spinning a colorful thread 

For a frock or a little sock.

Because you mustn't let the Cat 

Get hold of the little children. 

They had to get something new to wear 

From the grownups each year.

And when the lights came on, on Yule Eve 

And the Cat peered in, 

The little children stood rosy and proud 

All dressed up in their new clothes.

Some had gotten an apron 

And some had gotten shoes 

Or something that was needed 

- That was all it took.

For all who got something new to wear 

Stayed out of that pussy-cat's grasp 

He then gave an awful hiss 

But went on his way.

Whether he still exists I do not know. 

But his visit would be in vain 

If next time everybody 

Got something new to wear.

Now you might be thinking of helping 

Where help is needed most. 

Perhaps you'll find some children 

That have nothing at all.

Perhaps searching for those 

That live in a lightless world 

Will give you a happy day 

And a Merry, Merry Yule.

Nyt on matkailtu Mývatnilla oikein urakalla. Teimme suomalaisvoittoisella porukalla kaksi erillistä retkeä Myvatnille, reilu pari viikkoa sitten ja viime viikonloppuna. Maisemat oli huikeita ja oli hauska nähdä ero syksyiseen. Goðafoss oli aivan lumisena, veden turkoosi väri oli todella kaunis. 

Alempi kuva samasta kohtaa toiseen suuntaan.

Lunta oli paikoitellen tosi paljon. Kun valoisaa oli vain hetki ja joka puolella on valkoista, puita kun ei ole, on tunnelma helposti aika epätodellinen.

Dimmuborgir taas oli mustavalkoisuudessaan vähän kuin piirros. Jälkimäisellä visiitillä tapasimme siellä pari jólasveinaria, paikallisia joulutyyppejä. Jos suomalainen perinteinen joulupukki ei oo kovin lempeä, niin eivät noikaan. Äitinsä on pahin kaikista, syö lapsia. Jos jos lapset ei saa yhtään uutta vaatetta jouluksi niin joulukissa tulee ja vie lapset Grýla-äidin luo, joka pistää ne poskeensa. Akureyrin keskustassa oli varmuuden vuoksi sellainen parimetrinen joulukissa tästä muistuttamassa. 

Ekalla reissulla kävimme kahdessa luolassa uimassa, Stóragjássa vähän kehotuksista huolimatta. Ylempi kuva luolan suuaukolta, tuosta alasmennessä apuna pitää käyttää lyhyttä köyttä. Alempi kuvassa viimenen kylpijä on suuaukon kohdalla, tuolla lunta oli aivan valtavasti. Toisessa luolassa, Grótagjássa, vesi oli lämmintä niin että siellä jaksoi liota vähän pidempäänkin.

Lisäksi kävimme katsomassa Námafjall hvenirit, siis kiehuvat mutakuopat. Haju oli tällä kertaa vähemmän tyrmistyttävä, onneksi. 

Yritimme mennä myös tulivuori Kraflaa katsomaan mutta jätimme matkan kesken kun lunta oli vähän liikaa tiellä.

Aurinkoa ei Akureyrissa ole näkynyt hetkeen, välillä tällaisia ihmeellisiä valolaikkuja on voinut havaita. Päivän pituus oli maanantaina 3 h 9 min. 

Jouluvalmistelut jäivät vähäisiksi, mutta pipareita leivoin. Piparitaloa tehdessä poltin sormen sokeriin, jostain perinteistä pitää pitää kiinni.

Tiistaina saavuin Reykjavikiin. Matkalla sää oli mitä kaunein, valoa riitti puoleen matkaan niin että vielä ehti ihastelemaan maisemia. Reykjavikissa pyörin vielä perjantaihin asti ja launtaina pitäisi hypätä koneeseen kotia kohti. Vielä pitäisi virittää oma mieli ymmärtämään se.

Tunnelmapaloja vaihdosta videon muodossa täältä.

Olin etelänmatkalla marraskuun lopussa. Hyppäsimme yhden kämppikseni kanssa bussiin Akureyrista ja näppärästi kuuden tunnin päästä saavuimmekin jo Reykjavikiin. Siellä meitä odotti Hanna. Harjoittelin hankalan asiaakkan roolia, joka onneksi päätyi siihen että saimme lopulta vuokrattua auton ilman tuhkavakuutusta. Iltapäivän ratoksi suuntasimme Blue Lagooniin. Maanantai-iltana illan hämärtäessä paikka oli oikein kiva, meidän lisäksi siellä oli vain kourallinen väkeä. Tämä on etuna kun matkailee täällä sesonkiajan ulkopuolella: vaikka kyseessä olisi yksi maan suosituimmista turistipaikoista ei siellä ole ryysis, monissa paikoissa saa olla melkein yksin. Tällaiselle ihmisvihaajalle tuollainen passaa hyvin.

Tiistaina suuntasimme auton nokan kohti etelää. Pysähtymispaikkoina oli muutama vesiputous, suuntana jäätikkölaguuni kaakossa. Säät suosivat meitä matkallamme kun vettä ei juurikaan satanut ja tuuli oli aika maltillista. Valoa on niin vähän että kuvista ei oikein tule mitään, mutta ehkä näistä osasta välittyy vähän tunnelma. 

Ekat stopit olivat Seljalandsfoss ja Skógafoss (kuvassa). Seljalandsfossin putouksen takana kulkee polku niin, että putouksen taakse voi kiertää. Kun putouksista roiskuaa tuota vettä kaikkialle oli polku tuolloin niin jäässä ,että ei sinne harmillisesti uskaltanut mennä. Näissä pääsi kuitenkin kivasti sellaiseen vesiputouksen tunnelmaan kastuessaan roiskeista. Sateenkaaret jäivät tällä kertaa näkemättä, aurinko näyttäytyy aika harvoin tuon pilviverhon takaa.

Vesiputousten jälkeen meninne jäätikköä ihmettelemään. Mýrdalsjökullin kielekkeellä Sólheimajokullilla kävin lokakuussa, mutta nyt se näytti aivan erilaiselta. Nyt jäätikön sinisyys tuli paljon paremmin esille. Paikka näytti myös aika erilaiselta ja oli hämmentävää huomata miten nopeasti jää sulaa ja maisema muuttuu. 

Olimme yötä keskellä ei mitään, hostellissa joka ei varsinaisesti ollut auki. Hostelli Hvoll sijaitsee lähimmästä Kirkjubæjarklausturin kylästä n. 25 km itään, seuraava asutuskeskus onkin sitten n. 200 km päässä idässä oleva Höfn. Hostellin respa oli omistajapariskunnan olohuoneen jatkeena ja tiskillä tervehti irvistävä täytetty naali, kaverinaan liuta täytettyjä lintuja. Olin varannut hostellin etukäteen, jolloin kävi ilmi että se tosiaan ei oo auki tuolloin, mutta heistä oli aivan ok että tulemme silti. Paikka oli siisti ja ainoa yllätys oli kun illalla talon viereen tuotiin tarpeet uuteen kattoon. 

Kun illalla saapuessamme oli jo pimeää oli jännään nähdä aamulla maisemat. Ylempi kuva on etuoven edestä, alempi talon takaa. 

Matka hostellilta jatkui vielä pidemmälle itään ja matkalla saimme ihastella useampaan otteeseen vuorilta levittyvää Vatnajökullia. Jos täällä näkee monenlaisia hienoja maisemia niin kyllä tuo sininen jäätikkö on musta ehkä sykähdyttävimpiä. 

Matkan varrella oli jälkiä monista Islannin tuhoisimmista purkauksista vaikka itse tulivuoria ei aina jäähuippujen alta osannutkaan tunnistaa. Vatnajökullin alla sijaitseva Grímsvötn tulivuori ja samaniminen jäätikön alla oleva järvi ovat aiheuttaneet suurta tuhoa viimeksi 1996, kun purkauksen jälkeen jökullhlaup eli jäätikköjokitulva vei mennessään viisitoista kilometriä ykköstietä. Tien viereen on jätetty rippeet yhdestä sillasta, mistä voi hyvin kuvitella miten tuhoisa tuollainen valtava tulva on. Siihen taitaa olla syynsä miksi tällä alueella on tosi vähän asutusta.

Määränpäänä ollut jäätikkölaguuni Jökulsárlón oli hämmentävän kaunis mutta myös pohjattoman surullinen paikka. Laguuni kasvaa koko ajan jäätikön sulaessa. Tuolla, kun jääkimpaleet huuhtoutuvat mereen, on sulaminen aika käsinkosketeltavaa. Ihmetellessämme paikkaa vyöryi sumu päälleemme ja tunnelma oli kerrassaan epätodellinen.

Laguunista lähdimme takaisin Reykjavikia kohti. Matkalla pysähdyimme silittelemään hevosia Systarstrapin kupeessa, lähellä hostelliamme.

Toinen maamerkki tulivuodenpurkauksista on Eldhraun (tai Skaftáreldhraun), 25 km pitkä laavapelto. Tämä laavapelto on syntynyt Eldgján vuoden 930 kieppeillä olleesta purkauksesta, jossa laavaa oli enemmän kuin missään, sekä Lakin tulivuorenpurkauksessa 1783-1784. Lakin tuhoisassa purkauksessa laavan ja tuhkan lisäksi kaasuja purkautui ilmakehään niin, että vaikutukset tuntuivat ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla viilentäen sitä. Islantilaisista viidesosa kuoli nälkään ja kaasujen vaikutuksista ja tälle ajalle on oma nimityksensäkin, móðuharðindin.

Tätä laavakenttää näkyy muuallakin maassa mutta tämä on epätodellisen suuren tuntuinen, se vaan jatkuu ja jatkuu.  

Kuolema näyttää olevan tässä kantavana teemana. Länteen ajaessa pimeys laskeutui, mutta tämän hautausmaan ohi ajaessa meidän oli pakko pysähtyä. En tiedä mitä näillä tyypeillä on ollut mielessä kun ovat koristelleet hautaristit jouluvaloilla, mutta ihan en ole niiden kanssa samaa mieltä siitä, onko tuollainen fiksua. Valitettavasti ei ollut myöskään ainoa paikka jossa tämä mahtava ajatus oli keksitty. Siihen loppui se maisemien runollisuus.