Olin etelänmatkalla marraskuun lopussa. Hyppäsimme yhden kämppikseni kanssa bussiin Akureyrista ja näppärästi kuuden tunnin päästä saavuimmekin jo Reykjavikiin. Siellä meitä odotti Hanna. Harjoittelin hankalan asiaakkan roolia, joka onneksi päätyi siihen että saimme lopulta vuokrattua auton ilman tuhkavakuutusta. Iltapäivän ratoksi suuntasimme Blue Lagooniin. Maanantai-iltana illan hämärtäessä paikka oli oikein kiva, meidän lisäksi siellä oli vain kourallinen väkeä. Tämä on etuna kun matkailee täällä sesonkiajan ulkopuolella: vaikka kyseessä olisi yksi maan suosituimmista turistipaikoista ei siellä ole ryysis, monissa paikoissa saa olla melkein yksin. Tällaiselle ihmisvihaajalle tuollainen passaa hyvin.

Tiistaina suuntasimme auton nokan kohti etelää. Pysähtymispaikkoina oli muutama vesiputous, suuntana jäätikkölaguuni kaakossa. Säät suosivat meitä matkallamme kun vettä ei juurikaan satanut ja tuuli oli aika maltillista. Valoa on niin vähän että kuvista ei oikein tule mitään, mutta ehkä näistä osasta välittyy vähän tunnelma. 

Ekat stopit olivat Seljalandsfoss ja Skógafoss (kuvassa). Seljalandsfossin putouksen takana kulkee polku niin, että putouksen taakse voi kiertää. Kun putouksista roiskuaa tuota vettä kaikkialle oli polku tuolloin niin jäässä ,että ei sinne harmillisesti uskaltanut mennä. Näissä pääsi kuitenkin kivasti sellaiseen vesiputouksen tunnelmaan kastuessaan roiskeista. Sateenkaaret jäivät tällä kertaa näkemättä, aurinko näyttäytyy aika harvoin tuon pilviverhon takaa.

Vesiputousten jälkeen meninne jäätikköä ihmettelemään. Mýrdalsjökullin kielekkeellä Sólheimajokullilla kävin lokakuussa, mutta nyt se näytti aivan erilaiselta. Nyt jäätikön sinisyys tuli paljon paremmin esille. Paikka näytti myös aika erilaiselta ja oli hämmentävää huomata miten nopeasti jää sulaa ja maisema muuttuu. 

Olimme yötä keskellä ei mitään, hostellissa joka ei varsinaisesti ollut auki. Hostelli Hvoll sijaitsee lähimmästä Kirkjubæjarklausturin kylästä n. 25 km itään, seuraava asutuskeskus onkin sitten n. 200 km päässä idässä oleva Höfn. Hostellin respa oli omistajapariskunnan olohuoneen jatkeena ja tiskillä tervehti irvistävä täytetty naali, kaverinaan liuta täytettyjä lintuja. Olin varannut hostellin etukäteen, jolloin kävi ilmi että se tosiaan ei oo auki tuolloin, mutta heistä oli aivan ok että tulemme silti. Paikka oli siisti ja ainoa yllätys oli kun illalla talon viereen tuotiin tarpeet uuteen kattoon. 

Kun illalla saapuessamme oli jo pimeää oli jännään nähdä aamulla maisemat. Ylempi kuva on etuoven edestä, alempi talon takaa. 

Matka hostellilta jatkui vielä pidemmälle itään ja matkalla saimme ihastella useampaan otteeseen vuorilta levittyvää Vatnajökullia. Jos täällä näkee monenlaisia hienoja maisemia niin kyllä tuo sininen jäätikkö on musta ehkä sykähdyttävimpiä. 

Matkan varrella oli jälkiä monista Islannin tuhoisimmista purkauksista vaikka itse tulivuoria ei aina jäähuippujen alta osannutkaan tunnistaa. Vatnajökullin alla sijaitseva Grímsvötn tulivuori ja samaniminen jäätikön alla oleva järvi ovat aiheuttaneet suurta tuhoa viimeksi 1996, kun purkauksen jälkeen jökullhlaup eli jäätikköjokitulva vei mennessään viisitoista kilometriä ykköstietä. Tien viereen on jätetty rippeet yhdestä sillasta, mistä voi hyvin kuvitella miten tuhoisa tuollainen valtava tulva on. Siihen taitaa olla syynsä miksi tällä alueella on tosi vähän asutusta.

Määränpäänä ollut jäätikkölaguuni Jökulsárlón oli hämmentävän kaunis mutta myös pohjattoman surullinen paikka. Laguuni kasvaa koko ajan jäätikön sulaessa. Tuolla, kun jääkimpaleet huuhtoutuvat mereen, on sulaminen aika käsinkosketeltavaa. Ihmetellessämme paikkaa vyöryi sumu päälleemme ja tunnelma oli kerrassaan epätodellinen.

Laguunista lähdimme takaisin Reykjavikia kohti. Matkalla pysähdyimme silittelemään hevosia Systarstrapin kupeessa, lähellä hostelliamme.

Toinen maamerkki tulivuodenpurkauksista on Eldhraun (tai Skaftáreldhraun), 25 km pitkä laavapelto. Tämä laavapelto on syntynyt Eldgján vuoden 930 kieppeillä olleesta purkauksesta, jossa laavaa oli enemmän kuin missään, sekä Lakin tulivuorenpurkauksessa 1783-1784. Lakin tuhoisassa purkauksessa laavan ja tuhkan lisäksi kaasuja purkautui ilmakehään niin, että vaikutukset tuntuivat ainakin pohjoisella pallonpuoliskolla viilentäen sitä. Islantilaisista viidesosa kuoli nälkään ja kaasujen vaikutuksista ja tälle ajalle on oma nimityksensäkin, móðuharðindin.

Tätä laavakenttää näkyy muuallakin maassa mutta tämä on epätodellisen suuren tuntuinen, se vaan jatkuu ja jatkuu.  

Kuolema näyttää olevan tässä kantavana teemana. Länteen ajaessa pimeys laskeutui, mutta tämän hautausmaan ohi ajaessa meidän oli pakko pysähtyä. En tiedä mitä näillä tyypeillä on ollut mielessä kun ovat koristelleet hautaristit jouluvaloilla, mutta ihan en ole niiden kanssa samaa mieltä siitä, onko tuollainen fiksua. Valitettavasti ei ollut myöskään ainoa paikka jossa tämä mahtava ajatus oli keksitty. Siihen loppui se maisemien runollisuus.