Viikko sitten sunnuntaina kävimme ratsastamassa. Pólar Hestar kävi noutamassa meidät kotoa tallille vuonon toiselle puolen, noin 40 km päähän. Matkalla pysähdyimme katsomaan Laufásta, jossa toimii pieni museo. Museo ei tuohon aikaan ollut auki, joten tyydyimme tarkastelemaan hauskannäköisiä taloja vain ulkoa.

Meidän seurueessa oli kahdeksan henkeä, joista vain yhdellä oli varsinaista ratsastuskokemusta. Kun tämä oli minulle eka kerta hevosen selässä, ilman että joku talutti sitä ei mua haitannut että hevoset on täällä niin pieniä ja että me saatiin todella turisteille valitut hevoset.

Mun surumielisen näköinen hevonen toimi vähän kuin automaatilla, seurasi vaan muita. Kun vähän pääsi hommasta jyvälle tajusin että tuollainen hevonen ei ehkä oo kauhean jännä jos itse tietää mitä tekee, mutta tuollaisena harjoitteluhevosena oli varmasti oivallinen.

Sää oli mitä mainioin ja maisemiakin ehti vähän katsomaan sitten kun ei enää hermoillut niin. Valokuvaaminen hevosen selästä ei kyllä onnistunut kovin hyvin, siispä maisemien hienous ei ehkä kokonaisuudessaan välity kuvista.

Ratsastuslenkkimme oli kaksi tuntia, varmaan aika sopiva aloittelijalle. Meno- ja paluumatkalla meitä kuskannut tallin omistaja kertoi että hänellä on yhteensä 120 hevosta ja tallipaikat vain viidelletoista. Ei varmaan hevoset pienestä hätäkähdä jos ovat koko talven tuolla viimassa. 

Kun päivä oli kirkas oli maisemat kotimatkallakin aika huikean hienot. Tämä kuva on vuonon toiselta puolen otettu, Akureyri on kuvasta ehkä 20 km vasemmalle.

On ollut aika aktiiviset puolitoista viikkoa kun Pinja on ollut kylässä niin en ole oikein ehtinyt kirjoitella. Aika turistiohjelmalla on menty: valasretki, uimista, ratsastusta, uimista, Reykjavikiä, jäätikköä ja uimista.

Viime lauantaina olimme valasretkellä Húsavíkissa ja vähän kiertämässä Mývatnin alueella. Vuokrasimme auton kun Húsavíkiin olisi launtaina mennyt vain yksi bussi ja takaisin sieltä olisi päässyt vain vartin päästä saapumisesta. Valasretki oli hyvä: näimme yhteensä ehkä kahdeksan ryhävalasta joista neljä tai viisi tosi läheltä. Meidän (minä, Pinja ja kämppikseni Ivana) lisäksi mukana oli neljä muuta valasturistia niin oli aika kivan rauhallista.

Valaita oli kolme rinnakkain, kuviin tämä ei vaan aivan välittynyt. Vähän jäi kyllä harmittamaan kun miekkavalaat, joita nähdään alueella yleensä kerran tai pari vuodessa, olivat olleet siellä pari päivää pyörimässä juuri ennen kuin me menimme sinne. Aina ei voi voittaa, me nähtiin vain ryhävalaita.

Húsavíkin satama.

Húsavíkista jatkoimme matkaa Mývatnin suuntaan ja maisemat olivat aivan uskomattomat, välillä näytti vähän siltä kuin olisimme olleet kuussa.

Teimme myös pysähdyksen ihastellaksemme laavamuodostelmia. 

Uimataukoja loppumatkasta oli kaksi. Grjótagjá, jossa jo aiemmin kävin on luola jonne voi vaan mennä. Jarðböðin taas on siihen ihan lähelle tehty laguuni, jossa oli aika mukava lillua illan pimetessä. Kotimatkalla pysähdyimme useampaan kertaan katselemaan revontulia. 

Muuten mua ilahdutti oma varttini valokeilassa. Lähetin Fjällrävenille kuvan lounastauostani Ytrisúlalta ja julkaisivat sen Facebook-sivuillaan. Itsehän en tästä varsinaisesti saanut mitään, jos ei huomattavaa innostustani aiheesta lasketa.

Kun edellisen viikon lopulla muut kiipeilivät viereiselle vuorelle rehkittiin meillä kotitöiden parissa kun vuokraemäntä tuli kylään. Vahinko piti ottaa takaisin tiistaina ja lähdin kahden tytön kanssa kiipeämään Súlurille. Saimme kyydin kotoa niin pitkälle kuin tietä riitti. Aurinko paistoi mutta tuuli oli kova. Ennen lähtöä jossain lähellä oli Forecan mukaan tuullut 10 m/s ja vuorten välisessä tuulitunnelissa se ei ollut varmasti ainakaan vähäisempää. 

Aluksi tuntui että henkihän tässä lähtee kun tuuli lisäsi vastusta ja teki hengittämisen vaikeaksi. Onneksi matkaseura jaksoi kannustaa ja pääsimme ylös asti. Súlur jäi haaveeksi mutta viereisen Ytrisúlan huipulle pääsimme, joka tuntui siinä hetkessä aivan riittävältä. Puhe kiipeilystä on ehkä vähän liioittelevaa, ylös asti pystyi kävelemään hyvin, ihan lopussa tosin piti avittaa vähän käsillä eteenpäin.

Maisemat olivat mahtavat. Matkalla pystyi bongaamaan myös monia niistä asioista, joista perjantaina islantilaisen luonnon tunnilla kerrottiin islantilaisesta geologiasta. Elämyksellinen oppiminen täällä on oikein mukavaa. Huipulla tuuli niin kovaa että pystyssä ei meinannut pysyä, viihdyimmekin siellä vain lyhyen evästauon ja valokuvauksen verran. Jos ylös päästessä oli sellainen olo että kuolema korjaa kohta niin alamäkeen oli aika rentoa ja paljon vauhdikkaampaa kulkea mättäältä mättäälle hyppien. Matkalla näimme myös naalin jäljet, harmillisesti itse naalia ei näkynyt. 

Näkymää laaksosta.

Näkymä huipulta 

 

Varsinaiset islantilaiset ruokakokemukset ovat jäänet toistaiseksi aika vähälle. Kuvan hummerikeitto on Reykjavikista, kalakauppa / ravintola Saegreifinnista. Ravintola, tai ainakin sen jokseenkin erikoinen omistaja, on saavuttanut suuren maineen etenkin tuon parhaaksi mainostetun keiton takia. Keitto oli hyvää ja omistaja tosiaan erikoinen ja seinällä täytetty hylje. Ainakin täällä oli tarjolla myös lahtivalasvartaita jos haluaa nauttia nisäkkäitä kalapaikassa. 

 Etukäteen en odottanut päätähuimaavia kulinaristisia kokemuksia maasta ja kun pääosin on ollut omien kokkailujen varassa ovat nämä kokemukset jääneet vielä odottamaan itseään. Voi olla että islantilaista ruokaa paremmin täällä tulee tutustuttua kämppisten myötä italialaiseen ja puolalaiseen ruokaan.

Ylemmät kalat ovat ruokatorilta, jossa esiteltiin paikallista ruokaa. Alla kalat ovat valasretken saalista, toinen noista kaloista (joista en varsinaisesti tiedä mitä ovat) päätyi buillabaisseen itse saalistetun koljan kaveriksi. Keittiö täällä on tilava ja hyvä ja oonkin nyt ehkä kokannut ja leiponut saman verran kun alkuvuonna yhteensä.

Toisin kuin voisi olettaa ei täältä saa kovin helposti ostettua tuoretta kalaa. Kahdesta kaupasta olen löytänyt kalatiskin kehnolla valikoimalla, pääosin kala myydään pakastettuna. Eniten on tarjolla koljaa (ýsa) ja turskaa (Þorskur). Myös kuivattua kalaa (harðfiskur) on kaupoissa paljon. Kala on vain kuivattu ja en tiedä käytetäänkö sitä ruoanlaitossa vai vain esim. välipalana. Itse olen maistanut sitä retkieväänä, johon se oli oikein sopivaa. 

Jäähai eli holkeri, islanniksi hákarl, on ehkä tunnetuin islantilaisista ruoista. Hai on tuoreena myrkyllistä, niinpä se ensin fermentoidaan ja sitten kuivataan. Omasta kokemuksesta sanoisin että maine on ehkä makua suurempaa. Haju on kyllä paha, mutta ei vastenmielinen. Sen sijaan rakenne oli kerrassaan ällöttävä mutta ehkä tarpeeksi pieninä paloina se menisi. Hai huuhdellaan alas paikallisella viinalla, brennivín, joka ei varsinaisesti kyllä auta asiaa. Yksi islantilainen kommentoi haista kysyttäessä että hän uskoo että kaikki jotka sanovat pitävänsä hákarlista valehtelevat. Ei siis ole täällä välttämättä mikään juhlien kestosuosikki.

Lampaan pää on toinen vähemmän kutsuva mutta perinteinen islantilainen juttu. Lammasta syödään paljon ja kaupasta löytyy lampaan kaikki mahdolliset osat, niinpä on ihan loogista että myöskin päät syödään. Mikään harvojen herkku tämä ei hintasa puolesta vaikuta olevan, pää maksoi 229 kruunua eli noin 1,45 euroa kilo ja yksi pää painoi noin 1,5 kg. Näyttää toki vähän brutaalilta mutta musta on mukavaa jos koko eläin oikeasti käytetään.

Juomat joissa on yli 2,25% (tai jotain sinnepäin) alkoholia myydään paikallisessa Alkossa, Vínbuðinissa. Akureirissa kauppoja on yksi. Valikoima on verrattavissa Alkoon, tosin olutvalikoima oli musta suhteessa vähän parempi. Paikalliset pienemmätkin panimot on edustettuna ja ovat yllättävän edullisia. Toisaalta tähän asti maistamista oluista ei ole kyllä paljoa ainakaan hyvää sanottavaa. Siidereitä täällä ei tunneta lähes laisinkaan.

Sisäinen suomalaiseni on nostanut päätään ja olen tehnyt nyt karjalanpiirakoita ja korvapuusteja. Molemmat onnistuivat hyvin vaikka kumpiakin olen tehnyt ehkä kerran tai pari aiemmin.

Leipä on kaupoissa pääosin höttöä paahtoleipää. Lähistöllä on tosin myös pari leipomoa joista saa ihan oikeaa leipää. Olen muistellut että leipä olisi kokonaisuudessaan vähän kalliimpaa kuin Suomessa. Täällä on myös ruisleipää mutta näyttää enemmän saaristolaislimpulta niin en ole vielä edes maistanut sitä. Enemmän pidän paikallisesta rieskan sukulaisesta, flatkakasta, johon käytetään myös ruista. 

Kaupassa asioiden löytäminen on mulle verraten helppoa. Pakkausmerkinnät ovat pääosin islanniksi, mutta usein myös esimerkiksi suomeksi, ruotsiksi, englanniksi, saksaksi tai tanskaksi. Siis yleensä löytyy aina joku kieli millä ymmärtää mistä on kyse. Esimerkiksi punajuuria etsin kyllä tosi pitkään kaupasta kun en arvannut että näyttäisivät tuolta. 

Lähikauppana meillä on Bónus, paikallinen halpaketju. Hiljalleen alkaa oppimaan siihen että perusostokset tekee siellä ja jos tarvitsee mitään ihmeellisempää (kuten noita punajuuria..) kannattaa sitä etsiä muista kaupoista. 

Jäätelö on täällä yleensä näyttänyt paremmalta kuin on maistunut. Tai jos pitää tosi kylmästä ja ei oikein minkään makuisesta jäätelöstä on toi varmaan oikein hyvää. 

Maitotuotteita täällä käytetään kai paljon. Mozzarellassakin mainostetaan että se on islantilaista. Skyr (äännetään skir) on ainakin näkyvämpää kuin jugurtti. Tykkään älyttömästi että kaakaotetroja on esim. melkein kaikissa kahviloissa ja on ihan ok että aikuiset juovat myös sitä. Sopii mulle.

Selvästi olen asettunut jo vähän liian taloksi kun kuvien ottaminenkin on lähipäivinä jäänyt. Nänä kuvat ovat viime lauantailta kun oli mahtava keli ja lähdin kävelemään sillan yli vuonon toiselle puolen. Toisella puolella patikointimahdollisuudet olivat alkumatkasta rajalliset kun voi kävellä autotien reunaa ylämäkeen, ei tuntunut kovin luontoretkeilyltä. Tämä onneksi muuttui nopeasti kun pysähdyslevikkeeltä lähti pieni polku, jonka ajattelin tarkistaa. Hyvä että sen tein, polun varressa odotti pieni vesiputous ja päässä pieni piilossa ollut ranta. Pudotus oli aika jyrkkä, rannalle mennessä apuna oli portaat ja mäen laskeutumiseen jätetty apuköysi.  

Eväät nautin rannalla ihmeellisesti yksin töröttäneellä laiturilla. Kylläkin laiturin päällä enkä alla kuten kuva antaisi ymmärtää. Maisemat on kyllä valtavan hienot, tottuu varmaan liian hyvään täällä. Päiväkin oli poikkeuksellisen kaunis, nämä on voinut tähän mennessä laskea yhden käden sormilla. Tänään pilvet roikkuivat raskaina niin matalalla että ulkona melkein unohtui että ympärillä on vuoret niiden piiloutuessa kokonaan pilvien taa. 

Kotimatkalla laskuvesi osoitti miten matalaa vuonon pohjukassa on kun pohjaa paljastui kymmeniä metrejä. Sillan alla oli yksi aika iso meduusa jäänyt pohjaan kiinni.

Nyt täällä näyttää jo aivan syksyltä. Maan puuttomuus ei näy kaupungissa, vasta kun lähtee kaupungista ulospäin sen hiljalleen tajuaa. Akureyerissa on vähän yllättäen paljoa pihlajia joten värit ovat nyt aika kauniita.

Torstaina päätin kansallisen korvapuustipäivän kunniaksi tehdä korvapuusteja. Vaikka tein pullaa ensimmäistä kertaa ehkä seitsemään vuoteen onnistui se yllättävän hyvin. Kaupassa sain kyllä hyllyttäjäpojan hämmentymään kysyessäni tuorehiivaa, ei ollut ikinä kuullutkaan siitä niin jäin ilman. Kuivahiiva ajoi kyllä asiansa, mutta saa nähdä ovatko pullat vielä huomenna ihan niin hyviä kuin olivat vielä lämpiminä. Lauantain vuokraemäntä tulee lapsineen illalliselle, perjaitana ohjelmassa siis varmaan vimmattua siivoamista.